Joskus ollessani iltakävelyllä, tuli mieleeni, kuinka vanhoissa puissa on niin voimakkaasti läsnä viisauden ja olemisen energiaa. Kuinka mahtavia ja arvokkaita nämä ovatkaan. Metsien jättiläiset, jotka hengittävät meille happea.
Ajatuksiini nousi kuva siitä pienestä siemenestä, joka antautuu tuulen virtaan, tietämättä minne matka vie. Jos se saa alustakseen maan poven, alkaa sillä vasta mahdollisuus alkaa ponnistella ulos kuorestaan, ja versoa pienen pieniä alkuja. Kuinka paljon se joutuukaan kestämään ja kamppailemaan olemassa olostaan, ennenkuin se on edes pieni taimi. Ne kaikki myrskyt ja kuivuuden kaudet. Talvet ja kuumat kesät. Vuosi toisensa jälkeen, antautuu se sään ja ympäristön armoille, ja jatkaa silti kasvamistaan, uutterasti rakentaa itseään suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kurkottaa kohti valoa. Huojuu hieman tuuli oksissaan, muttei kaadu. Antaa oksissaan suojan ja turvan useille eläimille, jopa ravintoa.
Mielikuvissani silittelin suuren kuusen oksia, ehkäpä jossain ohuemmalla tasolla. Kuinka upealta se tuntuikaan. Tunsin itseni jälleen niin pieneksi ja keskeneräiseksi. En voinut kuin kiittää kaikkia noita isoja puita, ja toivoa että ymmärtäisimme joskus, kuinka paljon heitä tarvitsemmekaan, että voimme olla täällä. Kuinka suuri merkitys on myös näillä metsän kuninkailla maapallon elämän kierrossa. Ehkäpä voimme oppia jotain myös puilta. ❤