Rakastan metsiä. Rakastan vanhoja isoja puita, jotka ylväänä seisoo latvan tavoitellessa taivasta, juuret Äiti Maan uumenisssa. Yhteydessä kaikkeen muuhun olevaiseen. Hengittää meille happea ja keinuu ajan havinan mukana. Metsässä ja sen värähtelyssä korostuu olemisen aitous. Sen vuoksi useat kokevat metsän rauhoittavana ja tasapainottavana. Jo sen vihreä väri rauhoittaa. Metsä vain on, se on ollut vuosia, vuosi kymmeniä, ehkäpä jo satoja vuosia, kaikkine kivineen ja kallioineen. Se mukautuu vuodenaikojen ja ilmanalojen vaihteluun, nukkuu talven ja herää keväällä uuteen kasvuun, kantaa syksyisin satoa ja valmistautuu taas talvehtimiseen, ja silti se vain jotenkin on. Ihminen joka juoksee mielensä oravanpyörässä, voi vain hämmästellä sitä rauhaa, jonka luonto antaa. Pienissä lapsissa on myös tuota samaa olemisen aitouden värähtelyä, He elävät hetkessä, luonnollisessa yhteydessä ympäristöön. Lapsista löytyy usein myös ilo, pienistä leikeistä ja hetkestä nauttiminen, joka useimmiten meillä aikuisilla on hieman hukassa arjen askareissa. Luulenpa, että ihminen on aika lähellä onnellisuutta, jota tiedostamattaan usein tavoittelee, kun yhdistää olemisen aitouden ja muistaa iloita pienistä asioista ja hetkistä elämässään. ❤